Jos olen elämässä jotain oppinut, niin se on se, että suuret totuudet ovat aika yksinkertaisia. Vaikeutena on vain niiden sisäistäminen, niiden ottaminen elämänohjeeksi. Toinen vaikea henkilökohtainen asia on minulla mikro- ja makromaailman välinen ero. Avaan tässä tätä hieman.

Hieman kypsempään ikään ehtineet ihmiset jaksavat toitottaa, että ennen kaikki oli paremmin.  Voin sanoa perustelematta kantaani, että se ei ole totta – ei ollut. Ennen oli erilaista. Maailma sinänsä oli helpompi paikka sisäistää. Me ollaan tässä. Kapitalistinen Amerikka on lännessä. Sosialistinen Neuvostoliitto on idässä. Berliinin muuri on ja pysyy. DDR:ssä ei ole saasteita tilastojen mukaan.

Globaalistumisen, asioiden fragmentoitumisen, tieteen edistymisen myötä kaikki on tullut vaikeammaksi. Jokainen asia muuttuu äärimmäisen monimutkaiseksi eikä absoluuttisia totuuksia oikein löydy. Jos löytyy, niin nekin muuttuvat vauhdilla. Samalla kun tiedon haku on helpottunut huomattavasti niin yksittäisen ihmisen on hyvin vaikea enää muodostaa ristiriitaisesta kokonaisuudesta omaa käsitystään.

Tarkoitukseni on kirjoittaa tässä jutussa metsästä.  Aloitan mikropuolesta – itsestäni. Olen Kutsaitin miehen lapsi. Isäni myi Enso-Gutzeitin paperia. Minulle on annettu äidinmaidossa käsite että ”Suomi elää metsästä”. Metsät ovat suurin voimavaramme, joten meidän täytyy hoitaa niitä. Asia selvä, nyt vain on kyse siitä, miten niitä hoidetaan? Viime aikoina on sitten tullut kaiken päälle hiilinieluajattelu, ilmaston lämpeneminen ja globaali ajattelutapa. Eli emme hoida enää lähimetsää mikromielessä, vaan osallistumme makropuolella maailman pelastamiseen.

Muutin muutama vuosi sitten Tukholman ydinkeskustasta Kirkkonummen Sepänkylään. Ollaksen maatila on peltojen keskellä ja ajan traktorilla päivittäin. Kuudennen polven hesalaisesta on tullut viherpönde. Vietettyäni tähänastisen elämäni neljässä Euroopan pääkaupungissa nautin tästä täysin siemauksin. Ollaksen tilalla on suojeltu metsä ja minulla kesti oma aikansa tulla tämän metsän kaveriksi. Alussa olin koko ajan tarttumassa moottorisahaan ja menossa raivaamaan. Aika ja metsästyskoira tekivät tehtävänsä: olen tottunut kaatuneisiin runkoihin ja nautin erilaisesta järjestyksestä metsässä. Lisäksi koen, että kontribuoimme tilalla omalta osaltamme biodiversiteetin ylläpitoon ja hyönteismassan kasvattamiseen. Voi siellä joku harvinaisuuskin majailla.

Työpuolella Hopiasepät pääsi viime talvena mukaan järjestämään ensimmäistä EU-Metsäakatemiaa yhdessä Suomen Metsäyhdistyksen kanssa. Tämä oli loistava tilaisuus näyttää Brysselin päättäjille, miten Pohjoismaissa asioita hoidetaan. Metsäakatemiassa myös kuullaan mielipiteitä ja eri näkökohtia metsänhoidosta, ei vain teollisuutta. Ruotsin WWF:n johtaja piti hyvän esitelmän maailman tilasta ja ilmaston lämpenemisestä. Oli hauskaa viedä EU-päättäjät marraskuiseen metsään. Monille heistä metsä tarkoittaa Brysselin liepeillä olevaa Foret de Soignes (pieni metsäkaistale) tai briteille Sherwoodia – Hollannista puhumattakaan. Suomen ja Ruotsin metsävarat ovat täysin ylivoimaiset EU:ssa, joten oli hienoa näyttää osaamistamme ja myös keskustella hakkuista ja biodiversiteetistä. Tehdaskäynti oli myös vieraille yllätys. Omavarainen, siisti, saastuttamaton laitos, joka lisäksi tuottaa lämpöä ja sähköä kaupungille.

EU-metsäakatemian alkumetreillä pelästyin hieman: ruotsalaiset ja suomalaiset metsäalan professorit eivät tuntuneet pääsevän yhteisymmärrykseen siitä, mikä on hiilinielu tai miten se määritetään tieteellisesti. Jos arvon professorit tästä kinaavat niin miten minä pystyisin ymmärtämään nieluajattelun? Hiilinielulogiikan mukaan on suojeltu metsämme sitä paitsi arvoton. Metsä, joka ei kasva ei ole myöskään hiilinielu. Asia ei varmaan tässäkään asiassa ole ihan näin yksinkertainen, mutta pyrin yksinkertaistamaan mikromaailmani.

Hiilinieluajattelu ja ilmaston lämpeneminen ovat vaikeita asioita. Asiasta kiistellään päivittäin. Amerikkalaiset viranomaiset on käskytetty Trumpin vahvaan käsitykseen: koko juttu on hölynpölyä. Virkamies toimii kuten valtiomaksaja käskee tai vaihtaa alaa. Suomi sai tästä tuta arktisessa yhteistyössä toimiessaan Arktisen neuvoston puheenjohtajana: neuvottelut amerikkalaisten kanssa olivat hyvin vaikeat, vaikka Arktisen alueen ilmastomuutos on hälyttävän nopea.

Kasvien yhteyttämisen kaavan opin pakosta koulussa, mutta olen sen kemiallisen muodon unohtanut. Periaatteen tiedän: kasvit ja siis metsät käyttävät ravinteita ja valoa yhteyttämiseen. Hiilidioksidista tulee hiiltä ja happea ja kasvi saa fotosynteesin, veden ja ravinteiden kautta kasvua. Hiilidioksidi sitoutuu puuaineeseen hiileksi. Hieman pyöristäen tarvitaan yksi tonni hiilidioksidia yhden puukuutiometrin kasvattamiseen. Hiilivarastona pidetään sitä hiilen määrää, joka sitoutuu kasvussa puuainekseen. Yhteen kuutioon metsiemme kasvavaa puustoa sitoutuu noin 500 kiloa hiiltä. Huimaa. Luonnonvarakeskus Luken tai Metsäteollisuus ry:n mukaan on metsiemme vuotuinen kasvu ollut 107 miljoonaa kuutiometriä ja puuvaranto 2.500 miljoonaa kuutiometriä (vrt. v. 1960: vastaavasti 50 milj. kuutiometriä ja 1.500 milj. kuutiometriä). Hakkuiden oltua 73 miljoonaa kuutiometriä on metsien puuvaranto kasvanut noin 35 miljoonaa kuutiometriä. Siitä vaan laskemaan ja nielukauppaa tekemään.

Makromaailma on ihmeellinen. Metsävaramme ovat siis suuremmat kuin koskaan. Suomessa istutetaan vuosittain 150 miljoonaa tainta. Aika monta asukasta kohden. Metsän hyödyntäminen ja samalla puuston hoito ja sen osaaminen on maassamme planeetan parasta. Koulutuksen ja teollisuuden tuotannon lisäksi olemme johtavia konevalmistajia maailmassa.

Maailmasta häviää joka sekunti noin kaksi jalkapallokentällistä metsää. Se, että oma metsityksemme on kunnossa ei saa olla este kokonaisuuden näkemiselle. Metsän katoaminen vaikuttaa koko ekosysteemiin. Eroosio ja aavikoituminen ovat jokapäiväisiä aiheita.

Otetaan pinnalliseen tarkasteluun tämänkesäisiä makrouutisia:

- Venäjän metsäpalot ovat vieneet jo kolme miljoonaa hehtaaria metsää. Katastrofi on valtava ja palon aiheuttavat hiilidioksidimäärät ylittävät Ruotsin vuotuiset päästöt.

- Alaskan ja koko maailman heinäkuu on ollut lämpimin kautta aikojen.

- Etiopia istutti 250 miljoonaa puuta yhden päivän sisällä.

- IPCC- maankäytön raportti ilmestyi tämän kirjoittamisen aikoihin. Raportti koskee tietty mitä suurimmassa määrässä metsää peltojen lisäksi. Tästä tulee syksyn keskusteluaihe, koska on selvää, että asia koskee koko ketjua tuottajasta kuluttajaan. Elintapojen muutokseen tarvitaan valistusta, porkkanaa ja keppiä. Tiedämme ketkä älähtävät, jos puhutaan tuotannosta.

Listalla oli vain yksi positiivinen uutinen. Etiopiankin tarkoitusperät ja koko hanke asetettiin välittömästi tarkasteluun. Määrää epäiltiin ja pääministerin oletetaan tehneen tempun siirtääkseen huomion pois alueellisesta konfliktista.

Uutisissa mainittiin tänä kesänä myös, että ilmaston lämpeneminen voitaisiin ratkaista siten, että istutettaisiin Euroopan kokoinen metsäala hiilinieluksi. Samalla todettiin, että tämä on tietenkin mahdoton ajatus. Onko sittenkään? Voisiko haaveilla ja saman tien siirtyä tekoihin? On kiire. Jospa päättäisimme globaalisti, että näin tehdään ja maailma olisi siten pelastettavissa? Tila löytyy.  Pääministeri Sipilä teki viime vuonna aloitteen Afrikan metsittämisestä. Metsitys tapahtuisi EU:n budjetin turvin. Asia on ns. EU-putkessa, eli etenee virkamiesvalmistelussa – hitaasti ja varmasti. Tämä on iso asia. Pohjoismaat olisivat tietotaitonsa takia vankassa asemassa ja myös pääministeri Rinne on poikkeuksellisen kiinnostunut Afrikasta. Suomi voi EU:n puheenjohtajana vauhdittaa asiaa.

Mihin tällä kaikella pyrin? Siihen miten vaikea yksittäisen ihmisen on muodostaa omaa käsitystään – vaikka se olisi vääräkin, mutta kuitenkin oma. Ne asiat, jotka ovat meille läheisimpiä ovat kaikkein vaikeimpia. Metsä on yksi näistä – luulen että lähes jokaisella suomalaisella on oma suhteensa metsään. Ja oma käsityksensä sen hoidosta.  Meiltä löytyy valtava määrä metsätietoa moninaisista lähteistä. Suomen Metsäyhdistyksen ja SYKEn lisäksi pidän Luonnonvarakeskuksen Luken sivustoista. Sieltä löytää vankkaa faktaa ja tutkimusta metsistä.

Ihminen tekee jokapäiväisiä valintojaan. Jeesustelun ja ahdistuksen lisäksi voimme vaikuttaa hiilijalanjälkeemme monin tavoin. Minua harmittaa, että hiilijalanjälki ja ilmastoteot usein mielletään hankaliksi, epämiellyttäviksi, raskaiksi ja kalliiksi. Eivät ne kaikki sitä ole.

Kaiken tämän jälkeen luen stadilaisena Pentti Linkolan ja Erkki Lähteen käsityksiä (vaikkapa Kanava 4/2019) maamme metsänhoidosta. Lähde kutsuu metsänhoitajia ”puupeltomiehiksi” ja kyseenalaistaa maamme tieteellisen tutkimuksen. Kaikki tuntuu aika hurjalta. Vae victis…voi minua. Vaikea on hahmottaa makromaailman todellisuutta.

Laadukkaan ja toisten hyvin perusteltuja kantoja kunnioittavan keskustelun eteenpäin vieminen metsäasioissa on meille kansallisesti äärimmäisen tärkeää. Kuplista on helppo huudella, provosoitua ja ymmärtää väärin – ratkaisut löytyvät keskustelusta ja valmistelutyöstä. Itse kannamme kortemme kekoon näissä metsäasioissakin, metsämiesten poikia kun on toimitusjohtajammekin ja yhteydet alaan tiiviit. Nähdään metsä puilta, puita unohtamatta!

Mikko Norros on strategiatoimisto Hopiaseppien politiikan, EU:n ja mediasuhteiden senioriasiantuntija. Mikolla on ainutlaatuinen tausta viiden Suomen pääministerin strategisena viestijänä. Mikko pokkasi Vuoden Viestintäteko -palkinnon Suomen ensimmäisen EU-puheenjohtajuuden viestinnästä vuonna 1999. Suomalaisen yhteiskunnan ja EU:n verkostot avaavat Mikolle laajat perspektiivit mm. kestävään kehitykseen, jota hän edistää myös puutarhaansa tonkiessaan. Sellaista kriisiä ei löydy, jota Mikko ei ole nähnyt - siksi osaamme auttaa myös niitä välttämään.